Xenoblade Chronicles & The Last Story

Wiin eeppiset seikkailut.
Olin osoittanut epäilykseni kyseisiin peleihin kun pelimaailma alkoi kohua faktasta, että kyseisiä pelejä ei ollut alun perin tarkoitus julkaista Pohjois-Amerikan markkinoille. Samaan aikaan kun Amerikkalaiset Nintendo-pelaajat saivat vielä taistella oikeudestaan pelata näitä pelejä olivat ne silti tulossa Euroopan markkinoille.
Minulla oli pieni negatiivinen varaus peleihin. Olen todella nirso RPG-pelien kanssa, koska suurimmaksi osaksi ne ovat olleet todella kliseisiä, toistuvia ja suoraan sanottuna tylsiä. Näitä kyseisen lajityypin pelejä oli kuitenkin ylistetty Japanissa, joten päätin antaa niille mahdollisuuden. Ja ne tekivätkin minuun vaikutuksen!

Jumalia, miekkoja ja upeita maailmoja.

Pelin lähtökohta on varsin mielenkiintoinen. Pelaaja ja muut pelin asukit ovat asettuneet asumaan kahden valtavan olennon päälle. Nämä olennot ovat aikoinaan toisiansa vastaan taistelleen Bionis ja Meconis. Nyt ne ovat kuitenkin asettuneet suuren taistelunsa jälkeen vierivieren paikoilleen ja niiden päällä kukoistaa uudet kansakunnat. Ihmiset ja eläimet ovat asuttaneet Bioniksen kun taas Meconiksen päällä asuvat erilaiset konerodut. Pelin maailma on valtava ja sen takia se on myös vaikeasti selitettävissä. Se täytyy itse kokea. Ja pelaajahan pääsee koluamaan nämä kaksi maailmaa täysin ilman rajoituksia. Näkymättömiä seiniä ei ole. Massiivisuuden tunne on jotain sellaista jota kaipaisi myös muilta RPG-peleiltä.



Juoni pelissä on niin monivaiheinen, että sitä on aivan turha lähteä tässä purkamaan. Mutta yksinkertaisesti: Kaksi maailmaa ovat sodassa, päähenkilö Shulk lähtee tovereidensa kanssa kostoretkelle, Shulk on myös jonkinlainen valittu, jonka vuoksi hän pystyy käyttämään erikoista Monado-miekkaa. Kerroinko jo, että Shulk on orpo? Kyllä, tässä on aikalailla kaikkien RPG-pelien kirotuimmat kliseet. Mutta voin vakuuttaa, että kun peliin pääsee sisälle niin juoni muuttuu radikaalisti, enkä ole ikinä uskonut niitä juonenkäänteitä, joita peli tarjoaa. Vaikka alkuasetelmat ovat mitä ovat, niin jo parin tunnin jälkeen peli imaisee mukaansa ainutlaatuiseen juoneensa ja maailmaansa.



Itse olen pelannut peliä nyt reilut 80 tuntia eikä loppua näy vieläkään. Kyseessä on siis todella pitkä peli. Tuttavani on pelannut pääjuonen ja suurimman osan sivutehtävistä noin 150 tunnissa. Peli ei myöskään edusta sitä RPG-luokkaa jossa hahmot seisovat pitkän aikaan rivissä ja vuorotellen valitaan iskuja. Kaikki toiminta on reaaliaikaista ja monipuolista. Pelaaja voi myös valita pelattavan hahmon kaikista Shulkin tovereista, joten pelaaminen ei koskaan mene tylsäksi, koska jokainen hahmo on uniikki. Kun vielä lisätään, että pelin maailma on mestariteos, jossa kaikki vain toimii ja hengittää hahmojen ympärillä niin kynnys pelin hankintaan pitäisi olla pieni. Jos nautit pelin maailmaan uppoutumisesta on tämä se peli. Ihastuin Xenobladen tarjoamaan maailmaan ja pidän sitä merkittävänä RPG-pelinä. Se on uusi ja rohkea peli, joka oikeasti uudistaa sen paikoilleen jymähtänyttä genreä.

Uusi mutta silti ”viimeinen tarina”.

Kun olin pelannut kerran Xenobladea, ihastunut kyseiseen teokseen oli vaikea ajatella, että The Last Story pystyisi mitenkään horjuttamaan tätä asemaa. Pelin pitäisi olla äärettömän hyvä jotta se pääsisi edes samalle tasolle Xenobladen kanssa. Mitäs sitten kävikään? Pelasin The Last Storyn kokonaan läpi lähes yhdeltä istumalta. En tarkoita, että peli olisi liian lyhyt mutta se oli vain niin hyvä, toimiva ja kiinteä paketti.

The Last Storyssa on pyritty poistamaan RPG:lle tuttu grindaaminen ja keskittymään toden teolla hahmoihin ja itse juoneen. Zeldat ovat yleensä olleet ainoita pelejä, joissa olen toden teolla tykästynyt ja oppinut tuntemaan pelin hahmot. Yleensä RPG-peliä pelatessa hahmoista nousee esiin yksi tai kaksi hahmoa joihin pelaaja voi sitten samaistua. The Last Storyssa jokainen hahmo on tärkeä. Vaikka pelissä on kaksi ehdotonta pääsankaria, pääsevät muutkin hahmot kukoistamaan ja heistä oppii välittämään.



Pelin alussa kontrollit ja erilaiset asiat mitä pelissä pystyy tekemään voivat tuntua hieman yksinkertaisilta. Näin on ehkä tarkoituskin, koska aluksi otetaan ihan rennosti mutta vähän Pokémon tyylisesti kun saat lisää tasoja, saat lisää ominaisuuksia ja mahdollisuuksia itse peliin.

Tarina ei töki, turhaa paikasta toiseen juoksua ei ole ja peli syöksee pelaajan eteen koko ajan vain mielenkiintoisempia juonenkäänteitä, ettei pelaaja vain missään tapauksessa kyllästy. Jos kerran peli puskuttaa eteenpäin näin kovaa vauhtia, voiko pelin ikä olla paljoakaan? Peli on täydellinen kompakti n. 20 – 30 tunnin kokemus. Sen jälkeenkin vielä tekee mieli pelata kyllä lisää, koska läpipelaamisen jälkeen peli tarjoaa new game+ kokemuksen jossa voit siis pelata pelin alusta asti mutta säilyttää tasot, vaatteet ja aseet aikaisemmalta pelikerraltasi.



Peliä voi lämpimästi suositella kaikille RPG-pelien ystäville. Final Fantasy -faneille erityinen huomio vielä, että pelinhän on väsännyt kasaan vanha kunnon Horinobu Sakaguchi ja musiikit säveltänyt Nobue Uematsu. Itse en ole perustanut oikein Final Fantasy -sarjan peleihin, mutta jos The Last Story saisi arvoistansa jatkoa en ottaisi sitä pahitteeksi.

Xenoblade ja The Last Story edustavat ehdottomasti nykyisen pelisukupolven parasta RPG-kärkeä. Ne ovat genreä rohkeasti ja onnistuneesti uudistavia nimikkeitä, jotka tosipelaajien on vain pakko kokea. The Last Storysta on myös saatavilla rajoitettu Limited Edition, joka sisältää pelin erityisessä rautakotelossa, taidekirjan ja virallisen musiikki CD:n kera.

Sakke antaa ison peukun molemmille peleille!